Ticon päiväkirja

25.12.2019

Oskari hörppäsi termospullostaan lämmintä glögiä ja seurasi ruunikon orin juoksentelua kentällä.
Ticolla vaikutti olevan virtaa ja se esittelikin parhaimmat liikkeensä siinä riehuessaan.
Mies hymyili itsekseen. Tico oli eittämättä hänen lempihevosensa eikä hän millään malttaisi odottaa, että he pääsisivät esteradoille näyttämään muille, miten hommat hoidetaan.
Orin koulutus oli edennyt hienosti ja varmasti se olisikin jo valmis kilpailuihin, mutta Oskari oli päättänyt odottaa ensi vuoteen. Eikä siihen todellakaan ollut enää pitkä aika.

Mies kuitenkin ymmärsi, että vaikka kotikentällä treenit menivät hienosti, ei se tarkoittanut että niin hyvin menisi kilpailutilanteissa. Eikä hän odottanut heidän pärjäävän heti ensimmäisistä kisoista lähtien, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.

11.04.2020

Tico kalisutteli kuolaimiaan kaula kaarella Oskarin seisoskellessa sen vieressä Ruunaankosken pihamaalla.
Mies vilkaisi ruunikkoa oriaan, käski sitä lopettamaan ja nousi sitten hevosen selkään.

Oli heidän kaikkien aikojen toiset estekilpailut ja siitäkin huolimatta, että Auburnissa järjestetty 90-100cm luokka oli heidän osaltaan mennyt päin takapuolta, oli Oskari ilmoittanut heidät 110cm-luokkaan. Kyllähän he kotitreeneissä olivat hypänneet kyseistä korkeutta ja ori oli kyllä niistä selviytynyt hienosti.
Mutta toista se yleensä kisoissa oli.

Ensimmäinen kierros kisaradalle meni loistavasti eikä Oskari ensin tajunnut, että heidän tulisi lähteä sinne uudemman kerran puhtaan radan saatuaan.
Mutta sinne he tosiaan lähtivät.

Ensimmäisellä esteellä puomi kolahti maahan, mikä sai Oskarin pyöräyttämään päätään turhautuneena, mutta sille ei enää mitään voinut. Täytyi vain päästä uusintarata läpi kerryttämättä enempää lisäpisteitä...

Eikä niitä kertynyt.
Palkintojen jakoonkin ratsukko pääsi eikä Oskari ollenkaan estänyt kasvojaan venymästä leveään hymyyn.
Tästä oli hyvä jatkaa.