Fiian päiväkirja

24.05.2020 - Ruunaan Malja

"EI!" oli ollut Reijan ponteva vastaus välittömästi, kun Oskari oli kertonut löytäneensä itselleen kilpahevosen korkeammille esteradoille.
"Kuuntele", mies oli yrittänyt, muttei Reija jäänyt selityksiä kuuntelemaan vaan tömisteli ulos keittiöstä jättäen Oskarin miettimään vaihtoehtojaan: sänky, sohva vai tallin varustehuoneessa oleva nariseva heteka.

"Haluaisin vain osallistua Ruunaan Maljaan ja mulla ei nyt satu olemaan sopivaa hevosta sinne tällä hetkellä", mies oli supattanut saatuaan pihalle rientäneen vaimonsa kiinni.
Ainoa oma hevonen, jolla mies olisi voinut osallistua kisasarjaan, oli Pinky, mutta kyseinen tamma oli tiineenä joten ei tullut kysymykseenkään osallistua sillä.  

"Ei! Ei yhtään enempää hevosta tähän talliin", Reija oli papattanut tuohtuneena.
"Niin, mutta kun Minnillä on muita kiireitä, joten se antaisi minulle Fiian ylläpitoon. Väliaikaisesti. Vuoden loppuun saakka", mies oli jatkanut selittelyään saaden vierellään kiiruhtaneen naisen mulkaisemaan tätä vihaisesti.
"Se on loistava esteratsu ja menee hukkaan jos joutuu ikuisuuden jossain tarhanperällä seisomaan."
"Kuulostaa siltä, että oot päättänyt jo ennen kuin edes kysyit minun mielipidettä", Reija oli sähähtänyt.
"Niin no, Minni tuo sen tänne huomenna."
"Huomenna?! Jumalauta Oskari!"
Sinä yönä Oskari oli nukkunut varustehuoneen hetekalla.

Pari kuukautta myöhemmin he seisoivat Fiiaksi kutsutun tamman kanssa Ruunaankosken pihamaalla valmiina osallistumaan heidän ensimmäiseen Malja-osakilpailuun. Ihan ensimmäinen osakilpailu oli jo kisattu, joten he lähtisivät vähän takavasemmalta mukaan koitokseen, muttei se Oskaria häirinnyt. Hirveästi ainakaan.
"Et sitten luovuta vaikka teillä menis nää kisat päin persettä. Minä vaikka raahaan sinut tonne radalle jatkossa - tiedät kyllä mistä - pitäen jos yrität luistaa muista osakilpailuista", Reija ilmoitti silmäillessään valtavan kokoista rautiasta tammaa. Niin kuin aina, nainen oli mököttänyt armaalle aviomiehelleen pari päivää, leppynyt ja myöntänyt lopulta, että Fiiassa oli kyllä potentiaalia.

"En luovuta. Miksi luovuttaisin?"
"Luovutit Silinterissäkin", nainen tuhahti.
"Enhän luovuttanut?" Oskari murahti häpeissään.
Reija oli kyllä oikeassa: mies oli jättänyt Silinterileikit kesken ensimmäisen kilpailun jälkeen, kiitos surkean tuloksen, mutta Fiian kanssa hän ei luovuttaisi. Hän oli sitä paitsi luvannut tamman oikealle omistajalle kilpailla sekä treenata puoliverisen kanssa mahdollisimman paljon.

Kuten oli luvannut aviovaimolleen ettei ainuttakaan uutta puoliveristä talliin toisi ennen kuin jostain vanhasta asukkaasta aika jättäisi...

Oskari napsautti kypärän soljen kiinni, punnersi itsensä raudikon selkään ja hymyili lempeästi vaimolleen, joka vain pyöräytti silmiään.
"Menkääs nyt siitä sitten", Reija mutisi lopulta, etsi hymyntapaista ja viittoili verryttelyalueen suuntaan.
Tamman häntä punaisen rusetin kera sivalsi ilmaa Oskarin kehoittaessa sen liikkeelle.

Osallistujalistaa selatessaan mies oli pannut merkille joukossa olevan tasavertaisesti niin tuntemattomia kuin tuttujakin ratsukoita - tai vähintään ratsastajia. Merikanto, Rossi, Alsila sekä Joutsjoki tuntuivat olevan lähes jokaisessa kisassa mukana missä Käkiharjukin oli ollut.
Oskari tiesi erittäin hyvin ettei nämä kisat tulisi olemaan mitään lastenleikkiä. Olisi otettava tosissaan, muttei pitäisi kuitenkaan unohtaa, että hänen allaan oli suhteellisen tuore tuttavuus.

Lähtömerkin kajahdettua Oskarin kasvoille nousi hymy ja se piti pintansa aina siihen saakka, kun viimeinen este oli ylitetty.
Mies oli kaivannut niiiin paljon korkeammille esteradoille. Eihän tämänpäiväisen radan esteet olleet maksimissaan kuin 135cm, mutta oli sekin parempi kuin ne noin sadankahdenkympin korkeudet, mitä mies nuorilla hevosillaan kävi läpi.
Hän ei todellakaan tulisi luovuttamaan Maljan suhteen... Ei nyt, eikä tulevaisuudessa.

25.07.2020

Oskari pureskeli huultaan jännittyneenä selaillessaan lähtölistoja, josta löytyi niin tuttuja kuin lähes tuntemattomiakin nimiä. Somestalkkailu ja Googlen ahkera käyttö oli tuonut pientä vihiä ei-niin-tuttujen ratsukoiden suorituksista ja siihen kun lisäsi tutut ratsukot, mies tiesi ettei tämä Power Jump tulisi todellakaan olemaan mitään lastenleikkiä. Kuten ei olleet mitkään muutkaan kisat.

Mies huokaisi syvään, tunki puhelimen takkinsa taskuun ja vilkaisi tympääntyneen näköistä kisaratsuaan. Jännitystä lisäsi myös se, ettei Fiia ollut hänen oma hevosensa vaan niin sanotusti lainaratsu, eikä heillä ollut pitkää kisahistoriaa takanaan. Mutta jonkinlainen oli, eikä se todellakaan ollut pelkkiä surkeasti menneitä kisatuloksia täynnä - päinvastoin.

Siksi hän oli kuin olikin uskaltautunut ilmoittamaan heidät Power Jumpiin, varsinkin sen jälkeen kun tamman oikea omistaja, Minni, oli näyttänyt vihreää valoa idealle.
"Kiva vain, että olet noin innostunut leikkikalustasi", nainen oli todennut.
Fiia oli kiva hevonen. Ei ehkä luonteensa puolesta, mitä alleviivasi häntään sidottu pieni punainen rusetti, mutta se oli vain pienen pieni miinus tamman kohdalla.

"Hyvin se menee, mä luotan teihin", kisahoitajaksi lähtenyt Mila tokaisi ja sai Oskarin säpsähtämään, sillä hän ei ollut huomannut lyhyen naisen saapumista laisinkaan.
"Toivotaan", mies hymähti ja etsi hymyntapaista.
"Piekset ainakin auburnilaiset", nainen sanoi päättäväisesti. "Sun on pakko tai otan loparit."
"Oliko tuo lupaus?" Oskari - yllättävää kyllä - heitti takaisin.
"Saattoi olla sormet ristissä selän takana", Santanen tirskahti.